Kati Savela-Vilmari sairastui anoreksiaan nuorena opiskelijana. Toipuminen alkoi vasta vuosien sairastamisen jälkeen.
Kati Savela-Vilmari, 48, saattaa nykyisin syödä sipsejä miehensä seuraksi, jos siltä tuntuu. Miehen normaali asenne ruokaan helpottaa Katinkin olemista. Liianterveellinen syöminen tuntuisi ahdistavalta.
Kati sairastui laihuushäiriöön eli anoreksiaan 23-vuotiaana. Vaikka kymmenen vuoden sairausjaksosta on jo pitkä aika, se ei ole unohtunut.
Anoreksia ei alkanut laihduttamisesta, vaan elämäntilan-teesta ja ahdistuksesta. Kati oli muuttanut kotikaupungis-taan Turkuun opiskelemaan Ranskan kulttuuria ja kieltä.
”Minua ahdisti, selviytyisinkö opinnoista sekä se, saisin-ko valmistuttuani mitään töitä. Kärsin myös yksinäisyy-destä ja ulkopuolelle jäämisen tunteesta”, Kati kertoo.
KUN PAHA OLO voimistui, Kati alkoi pelätä masennusta. Sen sijaan hän sairastui anoreksiaan, joka tarjosi edes jonkinlaisen keinon kontrolloida omaa elämää.
”Huomasin jollakin tasolla itsekin, että olin laihtumassa. Fyysisesti olo oli kevyt, vähän kuin paastolla. Ehkä toivoin, että siitä seuraisi myös henkisesti kevyempi olo.”
Kati oli käynyt jo aiemmin muutamia kertoja psykologilla puhumassa ahdistuneisuudestaan. Hän muistaa yhä selvästi sen hetken, kun psykologi sanoi, että sinulla on selkeästi anoreksia.
Kati ymmärsi, että se oli totta. Hän pääsikin terapiaan heti. Hän oli halunnut sinne jo aiemmin, tuloksetta.
NUORUUSVUOSINAAN Katilla ei ollut minkäänlaisia kehonkuvaan liittyviä ongelmia. Lapsuudenkodissa ja kavereiden kesken syömiseen suhtauduttiin normaalisti.
Kati oli aina ollut hoikka, eikä pitänyt itseään lihavana. Hän harrasti liikuntaa, mutta ei pakonomaisesti. Anoreksiaan sairastuminen oli yllätys.
”Vain kuukautta ennen sairastumista olin lukenut artikkelin anoreksiasta ja ajatellut, että tämä ei ainakaan tule minulle.”
Nyt Kati näkee sairastumisensa taustalla myös halun rangaista itseään siitä, ettei ollut omasta mielestään riittävän hyvä.
Sairausjakso kesti noin kymmenen vuotta. Noina vuosina hänen kuntonsa vaihteli, ja välillä olo oli fyy-sisesti todella huono. Joskus Kati pelkäsi kuolevansa, sillä sydämessä tuntui niin pahalta. Akuutit tilanteet veivät hänet muutaman kerran sairaalahoitoon.
Liikunnan Kati oli lopettanut heti sairastuttuaan, sillä voimia ei ollut.
OPINNOT Kati sai sairaudesta huolimatta suoritettua loppuun ja jopa jatkoi niitä täydennyskoulutuksessa. Valmistuminen oli Katille tärkeä tavoite.
”Silloin en kuitenkaan jaksanut miettiä paranemista. Kaikki voimat menivät fyysiseen selviytymiseen.”
Kati näkee ensimmäisen oman alan työpaikkansa alkusysäyksenä paranemiselle. Sitä kesti kuitenkin vain vuoden.
Vuonna 2006 Kati sai pidempiaikaisia toimittajan töitä Helsingistä. Työn vaativuus hirvitti, mutta tuntui samaan aikaan hyvältä.
”Aloin huomaamattani syödä enemmän, muuten en olisi jaksanut työssäni. Kun painoa tuli lisää, pystyin ajattelemaan selkeämmin”, hän kertoo.
Se oli luonnollinen tapa alkaa toipua fyysisesti. Mieli ja fyysinen toipuminen kulkevat kuitenkin syömishäi-riöissä eri tahtia. Aluksi mieli tulee perässä.
Jos ei ole fyysisesti riittävässä kunnossa, asioita ei pysty käsittelemään mielen tasolla”, Kati kertoo.
Anoreksian alkuaikoina Kati kävi terapiassa kolmen vuoden ajan. Sairaus jatkui, mutta jälkikäteen ajateltu-na terapia opetti tutkimaan omia ajatuksia paremmin.
”Vertaistukea en osannut hakea. Se olisi voinut aut-taa, samoin toimintaterapia.”
VAIKEIMPINAKAAN aikoina Kati ei ollut yksin. Ystävät tukivat, vaikka eivät täysin ymmärtäneetkään tilannetta. Juuri niin läheisten on Katin mielestä hyvä toimia.
”Sairastunutta ei pidä painostaa liikaa syömiseen, eikä ketään pidä syyllistää sairaudesta.”
Jos tilanne on huono, ei kannata kiirehtiä. Toipuminen syömishäiriöstä ei tapahdu nopeasti.
”Minua auttoi se, että sain mielekästä tekemistä ja ajatukset pois syömisestä. Opinnot, työ ja vaikkapa va-paaehtoistyö voivat sysätä elämän hyvään suuntaan.”
RUOASTA puhutaan nykyisin valtavasti, ja erilaisia ruokavalioita tulee koko ajan lisää. Kati osaa nykyisin suojata itseään liialta ruokapuheelta ja luottaa syömi-sessä maalaisjärkeen. Herkuista hän ei halua luopua.
”Ei ole olemassa yhtä oikeaa ruokavaliota, eikä omaa syömistä kannata verrata toisten syömiseen”, hän sanoo.
Kati on oppinut ymmärtämään paremmin psyykki-siä sairauksia ja ihmisten erilaisia elämäntilanteita omien kokemusten myötä. Menneisyys syömishäiriön kanssa ei enää rajoita hänen elämäänsä. ”Siitä voi selvitä.”
Anoreksiaan saa apua:
● Syömishäiriö on mielenterveyden häiriö. Siihen
sairastutaan yleisimmin nuorina ja nuorina aikuisina.
Syömishäiriöt ovat pitkäkestoisia sairauksia.
● Syömishäiriössä se ei ole ratkaisevaa, mitä ja kuinka
paljon syö, vaan minkälaiset ajatukset ohjaavat ja
hallitsevat syömistä. Syömishäiriö on sairastuneelle
selviytymiskeino elämän kriisitilanteessa ja joskus
myös melko tavallisissa elämänmuutostilanteissa,
joissa tavallinen arki järkkyy.
● Syömishäiriön tunnusmerkkejä voivat olla esimerkiksi
läskifobiset ajatukset, oman kehon piilottelu ja
peittely, syömiseen liittyvät säännöt, tarve punnita ja
mitata syötyjä ruokia ja omaa kehoa jatkuvasti, tarkat
ja joustamattomat suunnitelmat liittyen syömiseen tai
liikkumiseen sekä sallimaton suhtautuminen lepoon ja
palautumiseen.
● Apua saa esimerkiksi Syömishäiriöliiton tukipuhelimesta,
chatista tai alueellisista jäsenyhdistyksistä:
syomishairioliitto.fi/tukea-ja-toimintaa.