”Kissoista on valtavasti seuraa ja elämä olisi paljon köyhempää ilman näitä rakkaita karvapalleroita. Meillä on kaksi bengalia. Jaya, 12, on arka ja pelokas. Hamilton, 9, taas on kuin koira, se on heti kaikkien kaveri. Se nuuhkii pelottomasti vieraiden jalat ja kurkistaa häpeilemättömästi laukkuunkin.

Kissat ovat perheenjäseniä ja omia persoonia. Jaya on kiintynyt enemmän mieheeni kuin minuun. Kun Teemu avaa ulko-oven, kuuluu kops kops, kun kissat hyppäävät lattialle ja ryntäävät eteiseen. Kun minä tulen kotiin kopsahduksia kuuluu vain yksi. Jaya löytyy olohuoneesta lempinojatuolistaan, josta se luo minuun toteavan katseen, että jaha, tuokin tuli.

Jos Hamilton hakee Jayasta seuraa, Jaya saattaa sähähtää ja läpätä tassulla nenälle. Mutta mikään määrä sähinää ei saa Hamiltonia lannistumaan. Se ainoastaan kääntää päänsä kallelleen puolustusasentoon ja ottaa Jayan iskut vastaan.

Kun menemme nukkumaan, ei mene kuin 30 sekuntia, kun molemmat loikkaavat sänkyyn ja käpertyvät jalkojamme vasten kerälle. Siihen tunteeseen on hyvä nukahtaa.”