Aloititko hiljattain uuden, liikkuvan elämän? Hankit pirteän väriset trikoot, salikortin ja hienon juomapullon, koska tästä alkaa uusi elämä? Mutta kävikö niin, että homma kuitenkin lopahti – niin kuin aina ennenkin?

Ei se mitään. Aloittaminen on helppoa, jatkaminen vaikeaa. Se kiertyy lopulta yhden lauseen ympärille: kun mua ei vaan yhtään huvita.

Aivan – eikä välttämättä tule koskaan huvittamaan. Jos jäät odottamaan juuri sopivaa tunnetilaa ikäviltä tuntuvien asioiden tekemiseksi, saat odottaa loppuelämäsi. Kysymys on tekemisestä eikä tunteilusta.

Harrastuksen jatkamisen kriittisin vaihe onkin se sisäinen dialogi, jonka ihminen käy itsensä kanssa aiheesta ”lähtisinkö sittenkään”. Ajatuksia ja vastahakoisuuden tunnetta vastaan on turha taistella, mutta voit kuunnella aivojesi ehdotuksia kuin kaupassa kiukuttelevaa lasta: sinusta tuntuu nyt ikävältä, mutta me nyt toimimme kuitenkin näin.

Aivojemme päätehtävä on suojella henkiinjäämistämme. Jos aivot saavat valita, ne valitsevat aina helpon vaihtoehdon vaikean sijaan. Aivot haluavat ikään kuin säästää polttoainetta taistele tai pakene -tilanteita varten, jolloin liikunta näyttäytyy turhana tuhlauksena. Pidemmällä aikavälillä tämä alkaa tietenkin näkyä vaikutuksiltaan päinvastaisena valintana, kun fysiikka rapistuu ja altistaa sairauksille.

Tästä johtuen meille onkin valtavasti hyötyä omien ajatusten tarkkailusta esimerkiksi tietoisuustaitojen keinoin. Ovatko itselle sepitetyt kertomukset aina totta, vai mielen tapa houkutella meidät väistämään sitä, mikä palkitsee vasta viiveellä?

Mikä pitäisi sinut liikkeessä?

Liikunnan riemua korostetaan motivaatiotekijänä ehkä liikaakin. Liikunnan rationaaliset puolet, kuten terveyden vaaliminen tai vaikkapa työssä jaksaminen voivat olla motiiveina aivan yhtä vahvoja. Oleellista on, että liikunnalla on itselle jokin aito ja elävä merkitys.

Hyvä, merkitystä testaava kysymys on, jatkaisitko liikunnan harrastamista, vaikka kukaan muu ei tietäisi siitä? Tai jos sinulla on selkeä tavoite, kuten laihtua 15 kiloa, jatkaisitko liikkumista, vaikka tavoitetta ei enää olisi?

Kysymys paljastaa paitsi motivaation lähteen – onko se sisäinen vai jonkun ulkopuolisen määrittelemä
– myös jotain omista arvoista. Jos esimerkiksi sanon terveyden vaalimisen olevan yksi ydinarvoistani, se pitää paikkansa vain, jos tämä näkyy säännöllisesti arkisessa tekemisessäni. Muussa tapauksessa kysymys on tarinasta vailla merkitystä.

Liikkujan identiteetti

Ehkä oleellisin liikkumiseen liittyvä kysymys liittyy ihmisen identiteettiin, siihen mihin hän uskoo itsensä kykenevän. Uskonko kykyyni oppia liikkuvaksi ihmiseksi, vaikka olisin ollut vannoutunut sohvaperuna?

Usko omasta pystyvyydestä määrittää käyttäytymistämme, ovat nämä uskomukset sitten totta tai eivät. Liikunnallisuuden muokkaaminen rutiineiksi tulisikin aloittaa omien ajatusten lempeällä kyseenalaistamisella.

Jos on vaikkapa koulun liikuntatunneista lähtien jankuttanut itselleen uskomusta siitä, että ”olen kömpelö ja epäliikunnallinen möhkö”, vie aikaa ja paljon toistamista, että käsitys omista kyvyistä muuttuu. Mutta sinnikkyys palkitsee: tehokkain keino tehdä liikunnasta elämäntapa on keskittyä tulosten sijaan siihen, millaiseksi ihmiseksi haluaa tulla.

Lähde liikkeelle – itsestäsi huolimatta

1. Jos liikkeelle lähtö ei tunnu hyvältä 20 minuutin kuluttua, lupaa itsellesi että saat palata kotiin.
2. Itselle tehdyt lupaukset on helpointa rikkoa. Sovi treenistä toisen kanssa.
3. Tunteilla on vaikutusvaltaa vain niin paljon kuin sallit. Päättääkö lenkistäsi sinä vai sisäinen ruikuttaja?
4. Hyvinkin vähän on enemmän kuin ei mitään. Kymmenen minuuttia kävelyä päivässä on yli tunti viikossa.
5. Tutki arvojasi. Minkä vuoksi liikkuisit silloinkin, kun ei huvita?
6. Se, mikä on kalenterissasi, tapahtuu. Selvitä seuraavaksi missä ja milloin.
7. Tutki onnistumisia. Mikä mahdollisti pidemmän liikuntajakson?
8. Just do it on hyvä mantra. Tunteile vähemmän ja tee enemmän – harvoin se jälkikäteen kaduttaa.

Kirjoittaja Anna Perho on ratkaisukeskeinen valmentaja ja työyhteisöasiantuntija.